SaferGlobe Finland: Horisontin takana
RISTIRIITOJA LATINALAISEN AMERIKAN VASEMMISTON KESKEN 
Immanuel Wallerstein (1.9.2010)
Latinalainen Amerikka on ollut maailman vasemmiston menestystarina meneillään olevan vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tämä pätee kahdella tavalla. Ensinnäkin – ja laajimmin tiedostetusti – vasemmistopuolueet sekä keskustavasemmistolaiset puolueet ovat saavuttaneet merkittävän sarjan vaalivoittoja menneen vuosikymmenen aikana. Kollektiivisesti Latinalaisen Amerikan hallitukset ovat ensimmäisen kerran ottaneet merkittävissä määrin etäisyyttä Yhdysvaltoihin. Latinalaisesta Amerikasta on tullut suhteellisen autonominen voimatekijä maailmanpolitiikan näyttämöllä.
Lisäksi on toinen asia, jossa Latinalainen Amerikka on ollut maailman vasemmiston menestystarina. Alkuperäiskansojen liikkeet ovat nostaneet päätään poliittisesti lähes kaikkialla ja vaatineet itselleen oikeutta järjestää poliittisen ja sosiaalisen elämänsä autonomisesti. Tämä herätti ensimmäisen kerran maailman huomiota Zapatistien kansannousussa Meksikon Chiapasin osavaltiossa vuonna 1994. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt samankaltaisten liikkeiden esilletulo kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa sekä niiden paikallisorganisaatioita yhdistävän Amerikanlaajuisen verkostoitumisen taso.
Ongelmaksi on muodostunut se, että näillä kahdella erilaisella vasemmistolla – puolueilla, jotka ovat vallassa eri valtioissa, sekä alkuperäiskansojen oikeuksia ajavilla indigenista-liikkeillä – ei ole samankaltaisia tavoitteita ja ideologista kieltä.
Puolueet ovat ottaneet päätavoitteekseen taloudellisen kehityksen. Ne pyrkivät tähän ainakin osittain kontrolloimalla enemmän omia resurssejaan ja solmimalla suotuisampia sopimuksia ulkopuolisten yritysten, hallitusten ja hallitusten välisten instituutioiden kanssa. Ne perustelevat pyrkimystä taloudelliseen kasvuun sillä, että vain kasvulla voidaan nostaa heidän johtamiensa kansalaisten elintasoa ja saavuttaa suurempi tasa-arvo maailmanlaajuisella tasolla.
Indigenista-liikkeet ovat pyrkineet saamaan vahvemman hallinnan omista luonnonvaroistaan sekä paremmat sopimukset, ei ainoastaan ylikansallisten toimijoiden kanssa, vaan myös omien kansallisten hallitustensa kanssa. Yleistäen voidaan sanoa, että heidän tavoitteensa ei ole taloudellinen kasvu vaan sopusoinnun löytäminen Pachamaman – Maaemon – kanssa. He sanovat, etteivät he pyri maapallon resurssien laajempaan vaan terveempään käyttöön, joka huomioi ekologisen tasapainon. Heidän pyrkimyksensä on buen vivir – hyvin eläminen.
Indigenista-liikkeiden päätyminen konfliktiin Latinalaisen Amerikan konservatiivisimpien hallitusten, kuten Meksikon, Kolumbian ja Perun hallitusten kanssa, ei ole yllättävää. Lisääntyvissä määrin ja varsin avoimesti indigenista-liikkeet ovat myös päätyneet konflikteihin vasemmistosuuntautuneiden hallitusten kanssa, kuten Brasiliassa, Venezuelassa, Ecuadorissa ja jopa Boliviassa on käynyt.
Sanon:”jopa Bolivia”, sillä se on ainoa maa, jossa on maan alkuperäiskansojen vahvasti tukemana valittu indigenista-liikettä edustava presidentti. Siitä huolimatta siellä on syntynyt konflikti. Avainkysymyksinä Boliviassa, kuten muuallakin, ovat kysymykset: kehitetäänkö luonnonvaroja, miten niitä kehitetään, kuka päättää asiasta ja kuka saa haltuunsa voiton.
Vasemmistopuolueet ovat taipuvaisia syyttämään kanssaan konfliktiin päätyviä indigenista-ryhmiä – mahdollisesti sukkeluutena – toimimisesta kansallisten oikeistopuolueiden ja ulkopuolisten toimijoiden, erityisesti Yhdysvaltojen, käsikassaroina. Indigenista-ryhmät, jotka vastustavat vasemmistopuolueita, vakuuttavat toimivansa ainoastaan omien intressiensä nimissä ja omasta aloitteestaan. Ne vastaavasti syyttävät vasemmistohallituksia toimimisesta vanhojen konservatiivihallitusten tapaan ilman luonnonvarojen kehittämisen ekologisten seurausten todellista huomioimista.
Ecuadorissa sattui äskettäin mielenkiintoinen tapaus. Rafael Correan johtama vasemmistohallitus, joka alunperin pääsi valtaan indigenista-liikkeiden tuella, päätyi vakavaan konfliktiin niiden kanssa. Suurin juopa osapuolten välillä kulkee näkemyksissä hallituksen toiveesta kehittää Amazonin sademetsässä sijaitsevan Yasunin luonnonsuojelualueen öljyvaroja.
Hallitus sulki silmänsä alueen alkuperäiskansojen protesteilta aluksi. Lopulta presidentti Correa keksi nerokkaan vaihtoehdon. Hän ehdotti pohjoisen pallonpuoliskon vauraille maille, että jos Ecuador pidättäytyy Yasunin öljyvarojen kehittämisestä, pohjoisen vauraiden maiden tulisi kompensoida tämä Ecuadorille. Perusteluksi hän esitti, että tämä olisi panostus maailmanlaajuiseen taisteluun ilmastonmuutosta vastaan.
Presidentti Correan ehdotus tuotiin esille ensimmäisen kerran Kööpenhaminan ilmastokokouksessa vuonna 2009. Siellä sitä pidettiin silkkana fantasiointina. Viiden kuukauden neuvottelujen jälkeen viisi eurooppalaista hallitusta – Saksa, Espanja, Belgia, Ranska ja Ruotsi – ovat kuitenkin suostuneet perustamaan rahaston, jota hallinnoisi YK:n kehitysohjelma. Rahasto maksaisi Ecuadorille korvauksia siitä, ettei se kehitä Yasunin alueen öljyvaroja, koska kehittämättä jättäminen tukee hiilipäästöjen vähentämistä. Tämänkaltaisia sopimuksia kuvaamaan on kehitetty jopa uutta verbiä yasunisoida (to yasunize).
Kysymys kuuluukin nyt: miten monta tällaista sopimusta on mahdollista tehdä? Neuvottelujen panoksena on nimittäin perustavanlaatuisempikin kysymys, ”toisenlainen maailma” – Maailman sosiaalifoorumin sanoin – ja sen luonne. Perustuuko maailmamme jatkuvaan taloudelliseen kasvuun, ehkä jopa luonteeltaan vasemmistolaiseen, joka nostaisi eteläisen pallonpuoliskon asukkaiden reaalituloa? Vai perustuuko toisenlainen maailma muuttuneisiin arvoihin sivilisaatiossamme – maailmaan, jonka johtoajatuksena on buen vivir?
Tämä arvokeskustelu ei ole ratkaistavissa helposti. Tällä hetkellä asiasta keskustellaan Latinalaisen Amerikan vasemmiston keskuudessa. Samankaltaiset teemat kytevät kuitenkin pinnan alla monissa Aasian, Afrikan ja jopa Euroopan poliittisissa jännitteissä. Siitä saattaa kehkeytyä jopa tämän vuosisadan suuri poliittinen debatti.