SaferGlobe Finland: Horisontin takana
NYKYDEMOKRATIAN JÄLKEEN 
Ranabir Samaddar (26.11.2010)
Länsimaissa väitetään usein, että jälkikolonialistisissa demokratioissa yhteiskunnat ovat jakautuneita. Tämä tarkoittaa myös, että demokratia nykyisessä institutionaalisessa muodossaan on kykenemätön vastaamaan yhteiskunnallisten jakolinjojen tarjoamaan haasteeseen. Jakolinjat heijastelevat osaltaan yhteiskunnallista moniarvoisuutta, mutta myös vallan jakautumista yhteiskunnassa. Kolonialismin ja globalisaation rikkomissa yhteiskunnissa jakautuneisuutta kärjistävät heikosti kehittynyt talous ja resurssien epätasainen jako. Demokratian haasteena on näin ollen muuntaa erimielisyydet moniarvoiseksi järjestelmäksi, muodolliset ja epämuodolliset jakolinjat sopimuksiksi ja kilpailu dialogiksi.
Ensi alkuun tärkeä kysymys on, onko oikeusvaltio riittävä lähtökohta yhteiskunnille? On yleisesti hyväksytty väite, että useimmat kolmannen maailman valtiot tarvitsevat vahvan oikeusvaltion kaikkine instituutioineen. Monen jälkikolonialistisen maan esimerkin perusteella yhteiskunnalliset jakolinjat ovat kuitenkin edelleen olemassa huolimatta oikeusvaltiosta. Intiassa, Nepalissa, Thaimassa ja Sri Lankassa laajat väestönosat ovat menettäneet uskonsa oikeusvaltioon. Haasteena on luovasti demokratisoida yhteiskunta huomioiden seuraavat seikat: oikeudenmukaisuus, oikeusjärjestelmän moniarvoisuus ja dialogisen kulttuurin kehittäminen.
Vähemmistöjen oikeuksien pohjalla on YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus sekä muun muassa Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus. Euroopassa on sopimusten avulla luotu vähemmistöjen suojaksi sekä autonomisia alueita, kuten Etelä-Tiroli, että kansainvälisiä instituutioita, kuten Ety-järjestö ja sen vähemmistövaltuutettu.
Sopimusten tie ei kuitenkaan ole toiminut Aasiassa tai Afrikassa. Siirtomaavallan vastaisen taistelun jälkeen monet kansalliset vähemmistöt, jotka osallistuivat vieraan vallan vastaiseen liittoumaan, eivät ole halunneet jäädä hiljaisiksi sivustakatsojiksi enemmistön johtamassa politiikassa ja odottamaan suojelua valtaväestön hyväntahtoisuuden nimissä. Näin on käynyt esimerkiksi Intiassa, Bangladeshissa ja Sri Lankassa. Tämän seurauksena on syntynyt väkivaltaisuuksia. Lisäksi hallitusten tukemia pogromeja on ilmennyt. Joka puolella opetus on sama. Vähemmistöryhmät vaativat itselleen kansalaisen statusta. Edustuksellisen demokratian mekaaninen omaksuminen ei voi toimia tällaisessa kontekstissa. Sen sijaan jälkikolonialistisessa kontekstissa demokratia vaatii jaetun suvereenisuuden, joka pohjautuu dialogin järjestämiseen eri ryhmien välillä.
Dialogi ei ole uusi asia jälkikolonialistisessa poliittisessa historiassa. Se oli olennaista siirtomaavallan vastaisessa taistelussa. Koalitioita ja rintamia muodostettiin, mutta yhteistyön opetukset hukattiin siirtomaavallan rakenteita purkaessa. Institutionaalinen demokratia on monin osin epäonnistunut sisällyttämään dialogin osaksi politiikkaa.
On syytä tutkia syitä, miksi dialogi haastaa demokratian institutionaalisia rajoja ja nostaa esille uusia kysymyksiä tavanomaisten poliittisten keskustelujen ulkopuolelta. Yksi syy liittyy oikeuksien ja oikeudenmukaisuuden käsitteisiin. Oikeudet kuuluvat lainsäädännön alaan, kun taas oikeudenmukaisuus kuuluu dialogiin. Se mikä alkaa vaatimuksena oikeudenmukaisuudesta voi päätyä oikeudeksi lainsäädäntöön. Demokraattinen diskurssi perustuu keskusteluun oikeuksista eikä oikeudenmukaisuudesta. Keskustelu oikeudenmukaisuudesta itse asiassa laajentaa keskustelun alaa. Demokraattinen teoria ennakoi dialogin sisältymisen poliittisiin prosesseihin, mutta dialogin käytännöt haastavat demokratian institutionaaliset rajat ja sen muodon. Tästä pääsemme toiseen syyhyn. Vaatimus oikeudenmukaisuudesta johtaa dialogiin pohjautuvan politiikan tutkimaan demokratian puutteita. Siten dialogiin pohjautuva rauhanpolitiikka alkaa kyseenalaistaa yleisesti hyväksyttyä käsitystä, että nykyään vallitseva demokratian muoto voisi ratkaista konflikteja.
Tuntemamme demokratia on usein lännestä lainattu versio. Se on suvaitsematon toisia kohtaan ja sisällyttää tai sulkee pois tiettyjä väestöryhmiä demokraattisesta päätöksenteosta. Näin ollen konfliktien demokraattinen ratkaiseminen ei välttämättä tarkoita dialogin laajenemista, vaan pelisääntöjen uudelleen muokkausta, jossa eri osapuolten maltilliset eliitit yrittävät siirtää sivuun vanhoja sääntöjä ja toimijoita. Näin rakenteet, jotka sisällyttävät toiset päätöksentekoon ja sulkevat toiset sen ulkopuolelle, jäävät olemaan. Poissuljetut tuodaan päätöksenteon piiriin, mutta jätetään marginaaliin. Seurauksena konfliktit eivät pääty, vaan odottavat ainoastaan uutta esilletuloa. Rotu, kansa, luokka, kieli, uskonto ja alue – kaikki mahdolliset perustelut alistamiselle katsovat demokratiaa kasvoihin. Alistaminen näyttää järjestykseltä, kun taas vaatimus oikeudenmukaisuudesta vaikuttaa anarkialta.
Tällainen tilanne vaatii demokraattisen kysymyksen uudelleenasettelua. Tänä päivänä meillä on toisaalta globaalit alistamisen rakenteet – taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset – joita heikot demokratiat kohtaavat. Toisaalta ihmisoikeusrikkomuksia vastaan on olemassa globaaleja protesteja, joissa globaaleilta valtarakenteilta vaaditaan antautumista dialogiin uusista oikeudenmukaisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Tämä on globalisaation ja demokratian “vaarallinen suhde”. Dialogin vaatiminen oli hätähuuto jälkikolonialistisissa maissa, ja siitä on nyt tullut maailmanlaajuinen huuto. Tästä syystä on tärkeää, että demokratiaan sisältyy mahdollisuus oikeudenmukaisuuden tavoitteluun dialogin kautta.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynässä 26.11.2010. Suomentanut Timmy Truempler.
DEMOCRACY BEYOND ITS PRESENT HORIZON
Ranabir Samaddar (26.11.2010)
If, as is frequently suggested in the West that in post-colonial democracies societies remain divided, this suggestion also means that democracy at least in its present institutional form/s is unable to address the question of divisions. Now, we may begin by saying that divisions are not just divisions, but are reflections of social pluralities. But these are not reflections in any ordinary mirror. They appear and function like fault lines and divisions in the mirror of power. Therefore, how to address the issue of plurality, how to make democracy appropriate and functioning in the context of plural society, is the challenge for democracy. Democracy’s challenge is to re-transform divisions into pluralities, formal and informal partitions into accommodations, contest into dialogue, and power into desire (to co-live). In societies ravaged by colonialism and post-colonial globalisation, where differences have been accentuated due to faulty resource planning, faulty utilisation of resources, global economic domination, agrarian disaster, and industrial breakdown, the challenge for democracy is to manage conflicts, protect the rights of the victims of conflicts, and make plural solutions possible.
To begin with, the critical question will be: Is rule of law enough in these societies? At one level it seems, also that is the common wisdom of the international managers of peace and state building, that most third world countries require strong foundations of rule of law. By which it is meant, regular elections, press freedom, electoral system, independent judiciary, market freedom, less state and less governance, some constitutionally guaranteed individual freedoms, and finally a strong police system, and criminal punishment code. Yet as we know, from the case of India and several other post-colonial countries, divides persist, different forms of domination such as linguistic, religious, cultural, economic, political, resource centric, national, etc. persist, and these divides accentuate the inequalities. In face of these divides, asymmetries, and inequalities, the formal institutional features just described become increasingly ineffective. As has happened in many post-colonial countries, for instance in India, Nepal, Thailand, or Sri Lanka, large sections of population lose faith in rule of law. The challenge there is how to creatively democratise the society along with the political structure, not on the basis of market reforms (which indeed may be necessary but again a in a different way), but on the basis of justice, legal pluralism, and dialogic culture. These are elements to be found in all post-colonial societies whose history is in the anti-colonial struggles and traditions of popular coalition building. The issue is: What will be the institutional forms of what can be called experiments in new democracy?
We can take the instance of minority protection. As we know, the rights discourse on minorities began in earnest with The Universal Declaration of Human Rights (UDHR), then the International Covenant on Civil and Political Rights (ICCPR), then other treaties and conventions right up to the Declaration on Non-Discrimination. The rights approach also got boost from anti-colonial struggles, anti-fascist wars, and the emphasis on individual rights and constitutionalism. Later on came group rights. Europe also became an example. The treaty route had been important in Europe for the regional protection of minorities. Thus with treaties of Locarno and Rapallo began a long route that in the process created autonomies such as in South Tyrol, then the Basel Charter, the European Court of Justice, the OSCE, and the arrangement of the OSCE High Commissioner for National Minorities. But why was this route not so successful in many countries of Asia or say Africa? Of the several clues to this question, we can mention some: in the context of anti-colonial struggles, minor groups having contributed to the national alliance against domination now refuse to be silent spectators to majoritarian polities (either in Sri Lanka or India). Thus accords for minority rights failed in Sri Lanka; bilateral treaties also failed or were only of limited success, such as the Pakistan-India joint accord in the form of Nehru-Liaquat Ali pact. In short, minorities refuse to be satisfied with the legal status of minorities (even this recognition they did not get in many countries as in Bangladesh with regard to the population in the Chittagong Hill Tracts) and to look for the protection of a benevolent majority. Riots have occurred. Government backed pogroms have taken place. And everywhere the lesson is the same, namely that minority population groups demand the status of a people. The implication is that in post-colonial context democracy now calls for shared sovereignty – shared by a new dialogic arrangement between different peoples. The further implication of this is for ideas of justice as supplement to the idea of rights. Though mainstream constitutional thinking has yet to welcome notions of pluralism, shared sovereignty, protection of common property resources, autonomy, decentralisation, and many other forms of direct democracy, yet a thorough study of emerging critical juridical practices will show the trajectory of what we can call the possibilities of new democracy. Mechanical adoption of representative democracy may not work in such context. Again, India can be a good instance.
We can also take the issue of dialogue. Dialogue is of course not a new thing in post-colonial political history. As historians of popular constitutionalism tell us, dialogue was essential for anti-colonial struggles. Coalitions and fronts were built, yet the lessons were lost in the wake of decolonisation, specifically in the mad craze to build up modern state, modern government, modern law, and modern centralised sovereign apparatus. New fault lines appeared, while old ones were reinforced. We forgot our own past of dialogic justice. Institutional democracy has failed to a large extent in accommodating the notion of dialogue in these polities, or to put the matter differently, dialogues have remained beyond the institutional reach of representative democracy. It is important to think: Why does dialogue tend to defy the institutional limits or forms of democracy, and raise new issues beyond their pale? One reason is that though rights and justice are closely inter-related concepts, rights belong more to the domain of law, while justice is more closely associated with dialogue. What begins as a demand for justice can end in the codified form of a right. The democratic discourse builds on the arguments of rights, and not on justice. Justice in fact expands their frontier. Therefore, though democratic theory may anticipate dialogue, and should anticipate it, the politics and practices of dialogue contest the given institutional limits of democracy; to be truthful, it challenges the democratic form, because dialogic imagination is fired less by the clamour for rights, more by the passion for justice. From this we can advance the second reason. The demand for justice leads dialogic politics to inquire into democratic inadequacies, summed up in the phrase “democratic deficit”, to the extent that dialogic politics in the form of peace politics begins questioning the hitherto accepted idea that the given form of democracy heals conflicts. We have to ask: Is the traditional form of democracy inherently dialogic?
What we consider as democracy is often a borrowed version – borrowed from certain given histories of the West. This borrowed version of democracy is intolerant of others, aggressively defines and protects its boundaries, and most significant, includes and excludes others emphatically from the democratic nation, just it had at one time excluded and later included women and lower classes. In such context, democratic resolution of conflicts may not mean fundamentally a broadening of dialogue, but a revision of the rules of the game whereby moderate elites of both sides try to marginalize old rules and old actors, and resultant process of negotiation is arrived with hardly any public political debate. If the old agenda of contest was inspired by a mythological discourse of a democratic community, the new methodological politics is similarly a product of imagined consensus, which shuts out issues of justice, and which is indeed built on excluding these contentious issues. Thus while the polity is sought to be made stable, the fundamentals of inclusion/exclusion remain – the contradictory goals of including the excluded but keeping them at the margin, transforming them into legitimate political actors, yet ensuring their externalisation. In this situation, conflicts do not die, they wait to reappear. Race, nation, class, language, religion, region… all conceivable forms of domination stare democracy at face. Domination appears as order, while the desire for justice appears as anarchy.
This situation calls for a reconfiguration of the democratic question. Today on one hand there are global patterns of domination – economic, social, and political – which weak democracies have to face; on the other hand, there is a globalisation of protests against massive human rights violations with demands being placed on global power structures to agree to dialogue with constituencies of protesters on new issues of justice. This is the “dangerous liaison” we speak of between democracy and globalisation. This is a post-colonial predicament. It is also not limited to post-colonial countries. This has now become a global predicament. It is in this context that we must bring in the notion of dialogic justice that democracy must inhere:
We can locate six broad principles of such dialogic justice. They can be also termed as principles of minimal justice:
(a) The victims of injustice must get the substantive recognition that injustice was done to them; (b) The victims of injustice have to be assured of the conditions under which the undoing of injustice begins;
(c) There will be guarantee of these conditions;
(d) There will be custodianship of these guarantees;
(e) There will be conditions of innovations in and improvisations of existing pattern of rule;
(f) And finally, there will be federalisation of rules and practices of dialogue and authority, in other words plural forms of justice.
Ranabir Samaddar (born 1949) is founder of the Calcutta Research Group (www.mcrg.ac.in) and its journal Refugee Watch. At the moment he is director of both. He was earlier a professor of South Asia Studies and the founder-director of the Peace Studies Program at the South Asia Forum for Human Rights, Kathmandu.He is known for critical studies on contemporary issues of minor rights, trans-border migration and popular democracy in the context of post-colonial nationalism. Professor Samaddar has recently published study of dialogue of war and peace politics (The Politics of Dialogue, Ashgate 2004).