SaferGlobe Finland: Horisontin takana
AFGANISTANISSA EI VOIDA PYYHKIÄ LIITUTAULUA PUHTAAKSI
Ari Kerkkänen (1.10.2010)
Ensimmäiset vuodet Taleban-hallinnon kukistumisen jälkeen näyttivät lupaavammilta. Kouluja avattiin, naiset pääsivät toimimaan ja liikkumaan vapaammin kuin aikaisemmin. Talebanin aikana kielletty leijanlennätyskin palasi Kabulin vuorten rinteille. Viimeisten viiden vuoden aikana tilanne on kuitenkin huonontunut koko ajan. Afganistanin turvallisuustilanne, käyttäen iskujen määrää mittarina, on heikentynyt samassa suhteessa, kun kansainvälisen yhteisön sotilaallinen panos on kasvanut. Yritystermein todettuna tuotto on ollut äärimmäisen heikko – investointien kasvaessa tulokset ovat painuneet alas. Liikeyrityksen tämä olisi johtanut konkurssiin. Samat lainalaisuudet eivät näytä pätevän sotilaalliseen ratkaisuun uskoviin, joiden johtopäätös on ollut lisätä väkivaltaa ja radikalisoitumista ruokkivaa läsnäoloa Afganistanissa. Absurdius vain korostuu, kun samanaikaisesti on tunnustettu, että Afganistanin ongelmaan ei ole sotilaallista ratkaisua.
Valtataistelu pashtoa puhuvien pataanien, Afganistanin suurimman etnisen ryhmän, ja Yhdysvaltojen tuella Talebanit kukistaneiden Pohjoisen liiton sotapäälliköiden sekä pääasiassa daria puhuvien tadzikki- ja uzbekkiryhmien välillä pitää yllä turvattomuutta, väkivaltaa ja sotaa Afganistanissa. Talebanien suorittamat iskut sekä afgaanisiviilejä, että kansainvälisiä joukkoja vastaan heijastavat tätä valtataistelua. Talebanit toimivat pataanien valtataistelun keihäänkärkenä. Tämä on yksinkertaistettu jako, mutta pääpiirteissään se kuvaa sitä, että ilman vallasta sopimista näiden toimijoiden kesken vakautta, turvallisuutta eikä rauhaa saavuteta. Sopiminen vallasta on vaikeaa etnisiin ryhmiin ja heimoihin sirpaloituneessa maassa, jossa ei ole vahvaa keskushallinnon perinnettä ja jossa valtion rajat eivät ole yhteneviä etnisten ryhmien alueiden kanssa. Etniset rajat ulottuvat Afganistanin rajojen ulkopuolelle. Pataaneja, jotka muodostavat suhteellisen yhtenäisen heimoryhmän raja-alueelle, on enemmän Pakistanissa kuin Afganistanissa ja pohjoisen uzbekit ja tadzikit ovat samaa ryhmää Uzbekistanin ja Tadzhikistanin enemmistöjen kanssa.
Kansainvälinen yhteisö hakee tukea Afganistanin toimilleen strategisen viestinnän rummuttaman turvallisuuden ilosanoman nimissä, vaikka lopputulos on päinvastainen sekä alueellisen että globaalin turvattomuuden lisääntyessä. Niin paradoksaalista kuin se onkin, nykyinen kansainvälisen yhteisön toimintatapa on mahdollistamassa Talebanien kaltaisen vallan paluun Afganistaniin. Kansainvälisestä yhteisöstä on tullut osa valtataistelua maassa, johon ei voi jäädä sotilaalliseksi voimatekijäksi vuosiksi ja jossa toisaalta nykyisin toimintatavoin ei kyetä lisäämään vakautta. Pelkona on, että vetäytyminen Afganistanista kiihdytettävien sotatoimien jälkeen kärjistää valtataistelun asetelmat siten, että sitä uhkaa verinen sisällissota turvallisuusvastuun siirtämisen ja siirtymisen sijasta. Kehityskulku voi olla hyvinkin samantapainen kuin neuvostojoukkojen vetäytymisen jälkeen, jolloin ei kulunut kuin kolme vuotta Afganistanin kommunistihallinnon kaatumiseen.
Sota Afganistanissa on jo hävitty. Tämän tunnustaminen mahdollistaisi kansainvälisen yhteisön toimintatapojen uudelleen tarkastelun. Afganistanista ei voida lähteä; kansainvälisen yhteisön tukea tarvitaan vielä pitkään. Sodan voittamiseen pyrkimisen sijasta on keskityttävä etsimään niitä keinoja, joilla vakauden, kehityksen ja rauhan rakentamista voidaan tukea. Se vaatii nykyisen politiikan muuttamista, mutta toisaalta rauhaa ja vakautta tukevat toimet eivät vaadi uusia keksintöjä.
Ensimmäiselle sijalle on nostettava rauhanvälitystoiminta Afganistanin valtataistelun ratkaisemiseksi. Ainoastaan sopimukseen pääsy kaikkien merkittävimpien osapuolten välillä Afganistanin hallinnosta luo ne olosuhteet, jossa vakaus mahdollistuu ja saa jalansijaa. Se on edellytys inhimillinen turvallisuuden lisääntymiselle. Alueellisen yhteistyön merkitystä on korostettava. Iran, Intia ja Pakistan ovat arvokkaita kumppaneita pyrkimyksessä tukea vakautta Afganistanissa. Niistä maista löytyy aito Afganistaniin liittyvä asiantuntemus.
Kansainvälisen yhteisön nykyiset toimintamenetelmät kertovat pelottavalla tavalla siitä tietämättömyydestä, jonka pohjalta Afganistanissa toimitaan. Afganistanissa tehtävän toiminnan päätökset vaativat syvää ymmärrystä – ja yhteistyötä afgaanien kanssa. Monipuolinen heimorakenne on luonut Afganistanista vuosisatojen kuluessa vaikeasti käsitettävän vallankäytön, heimo- ja perhekunnian sekä perinteiden verkoston. Pukhtunwalin – pataanitavan – tuntevat kaikki pataanit. Olennaisia siinä ovat kunnian, häpeän, koston ja vieraanvaraisuuden käsitteet. Näitä tuntematta on lähes mahdoton ymmärtää pataanien ajatusmaailmaa ja toimintatapoja. Heimodynamiikan ja sitä kautta syntyvien lojaaliussuhteiden ymmärtäminen on perusta sille, että tukitoimet kyetään suunnittelemaan tuloksia tuottavaksi afganistanilaisessa kulttuuriympäristössä.
Nykyinen sotilasvoimaan perustuva turvallisuuden tavoittelu on lisännyt turvattomuutta ja kääntänyt tavalliset afgaanit ”miehittäjää” vastaan. Tämä ei osoita ymmärrystä toimintaympäristön tuntemuksesta. Se on murentanut kansainvälisen yhteisön toiminnan oikeutuksen afgaanien silmissä. Osuvimmin näitä tuntoja kuvaa Nadeem Aslam Afganistaniin sijoittuvassa romaanissaan the Wasted Vigil: ”ikään kuin olisi mahdollista kohdella valtion hallitusta ystävänä, mutta sen kansaa vihollisena”.
Vieraassa ja monimutkaisessa kulttuuriympäristössä toimimisen suunnitteluun on kytkettävä monipuolinen joukko asiantuntijoita, jossa yhdenvertaisina sotilaiden kanssa edustettuina ovat antropologit, historioitsijat, kielitieteilijät, etnologit, sosiologit, uskonto- ja valtiotieteilijät. Se avaa ovea kokonaisvaltaisempaan käsitykseen siitä, mitä missäkin toimintaympäristössä on mahdollista tehdä, miten ja kenen ehdoilla. Tämä alkaa olla jo myöhäistä Afganistanin kohdalla, mutta tässä sodassa on paljon opittavaa tulevaisuuden kriisinhallinnalle ja rauhanrakentamiselle.
Edward Saidin varoitus tunnetun teoksensa Orientalism uusimman painoksen esipuheessa ”liitutaulun puhtaaksi pyyhkimisen” hyödyttömyydestä on ajankohtainen. Afganistanin menneisyyttä ja sieltä nousevaa todellisuutta ei voida pyyhkiä olemattomiin ja kirjoittaa tilalle länsimaisen mallin mukainen valtio- ja hallintojärjestelmä. Nykyisellä turvallisuusvastuun siirtämiseen pyrkivällä ”clear-hold-build”-strategialla pyritään tekemään juuri tätä. ”Liitutaulun puhtaaksi pyyhkimisen” pyrkimys on Saidin kuvaamaa orientalismia, ja johtaa siihen, mitä nyt ollaan Afganistanissa todistamassa.
Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Kalevassa 30.9.2010
AFGANISTAN'S PAST CANNOT BE SWEPT AWAY
Ari Kerkkänen (16.12.2010)
The first years after the defeat of the Taliban government in Afghanistan seemed the most promising in the ongoing conflict. Schools were opened, and women were allowed to move about more freely than before. Even kite flying, which had been prohibited during the Taliban rule, returned to the mountain slopes of Kabul. During the last five years, however, the situation in Afghanistan has constantly deteriorated. If we take the amount of insurgent attacks as an indicator for security, the security situation has worsened to the same extent as the military contribution in Afghanistan has increased.
If we translate this into business management terminology, we may say the revenue has been extremely weak. Profit has dropped as investments have increased. A commercial enterprise would have gone bankrupt under these conditions. Those who believe in utilising armed forces to stabilise Afghanistan don't seem to consider this pattern valid for military interventions. Their conclusion has been to increase violence and military presence, which feeds radicalization. The absurdity of this action is emphasized by the general recognizing of there being no military solution for Afghanistan's problems.
Insecurity, violence and war are being upheld due to a power struggle. The parties in this struggle are: the Pashto-speaking Pathan population, who are the biggest ethnic group in Afghanistan and among whom the Taliban have their support base; the warlords of the Northern Alliance, who defeated the Taliban with the help of the USA; and among the latter the groups of Dari-speaking Tajiks and Uzbeks. This is a simplified description. Nevertheless, it tells us that, if these actors don't agree upon how power is to be distributed, neither stability nor security or peace can be reached. Agreements about power are hard to be reached in a country which is divided into ethnical groups and tribes, which does not have a strong tradition of centralized power, and where state borders don't match with the borders between ethnical groups.
For its actions in Afghanistan, the international community seeks support by spreading a gospel of security, using strategic communication. This message notwithstanding, the result is the opposite: regional and global insecurity is increasing. Paradoxical as it might be, the way the international community is currently acting in Afghanistan is paving the way for the return of a Taliban-like regime. The international community has become a part of this power struggle. It is being feared that a withdrawal from Afghanistan, following intensified military operations, aggravates the power struggle in such a way that a bloody civil war lies ahead.
The war in Afghanistan has been lost already. If this was recognized, the way the international community acts in Afghanistan could be revised. Instead of striving to win a war, it is imperative to concentrate on finding ways of how to back up the building of stability, development and peace. To reach this, the current policy has to be changed. Yet, acting in support of peace and stability neither requires new ideas nor new inventions.
Uppermost priority must be given to peace mediation to solve the power struggle in Afghanistan. Only a treaty on governing Afghanistan between the most important warring parties will create the conditions under which stability is possible and catches on. The regional co-operation must be emphasized. Iran, India and Pakistan are valuable partners in backing up stability in Afghanistan. In these countries, genuine expertise on Afghanistan is found.
The current way the international community acts in Afghanistan tells us in gruesome ways about the ignorance this action is based upon. The decisions for action in Afghanistan require both a deep understanding and co-operation with the Afghan people. In the course of centuries, the diverse tribal-clan structure has shaped Afghanistan into a network of power-wielding, traditions and family and tribe honour – very hard to grasp. For example all Pathans know Pukhtunwali, their traditional code of life. Without knowing it, it is almost impossible to understand the Pathans' thoughts and actions.
Striving for security by use of military force has increased insecurity and turned the Afghans against the ”occupiers”. This does not show any understanding of the operational environment and has reduced the international community's actions' legitimacy in the eyes of the Afghan people. The most appropriate description of these feelings is included in Nadeem Aslam's novel The Wasted Vigil, which is set in Afghanistan:”as though you can treat the government of a country as a friend but its people as an enemy.”
When planning any action in a strange and complex environment, a diverse group of experts must be bound in. As equals with military personnel, there must be anthropologists, historians, linguists, ethnologists, sociologists, theologians and political scientists. This opens the door to a more comprehensive understanding about what kind of action is possible in the respective operational environment, how it can be conducted and on whose terms. In the case of Afghanistan, the time for these kinds of considerations is almost up. Nevertheless, in this war there is much to learn for future crisis management and peace building.
Edward Said, in the introduction of the newest edition of his well-known work Orientalism, warns that trying to sweep history clean like a blackboard is useless. This warning is very topical. We cannot wipe away Afghanistan's past and the reality emerging from it. Neither can we create instead a state apparatus based on a western model. This is exactly the aim of the current ”clear-hold-build” strategy, which strives to shift the responsibility for security to the Afghan government. The goal of sweeping the blackboard clean is orientalism described by Said. It will lead to what we are currently witnessing in Afghanistan.
Published on Helsinki Times (16.12.2010)
Ari Kerkkänen, PhD was born in 1964. He is the director of Crisis Management Centre Finland (CMC Finland) and as of the beginning of 2011 director of the Finnish Institute in the Middle East. Previously, Kerkkänen has worked as a researcher at the University of Helsinki and as an analyst at the International Criminal Tribunal for the Former Yugoslavia. He was also on peacekeeping and crisis management missions in the Middle-East and on the Balkans for several years.