SaferGlobe Finland: Horisontin takana
PUOLUSTUSPOLITIIKASSA ON PAKKO TEHDÄ VALINTOJA
Jarno Limnéll (15.6.2010)
Puolustusvoimilla on kolme lain säätämää tehtävää: Suomen sotilaallinen puolustus, muiden viranomaisten tukeminen ja osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan. Puolustusvoimat joutuu siis valmistautumaan kolmeen erilaisen tehtävään. Voisi sanoa – kolmeen erilaiseen sodankuvaan. Kaikissa ei voida olla vahvoja. On tehtävä valintoja.
Suomalaista puolustuspolitiikkaa ohjaa – edelleen – vahvasti perinteiset sotilaalliset uhkakuvat. Maantieteellinen sijaintimme, epävarmuus Venäjän kehityksestä, lähialueellamme oleva Venäjän sotilaallinen voima ja historian kokemukset ovat keskeisimmät perustelut puolustuspoliittisille perusratkaisuillemme, kuten yleiselle asevelvollisuudelle. Vaikka sodan uhka on hyvin epätodennäköinen, siihen halutaan varautua.
Perinteiset uhkakuvat ovat länsimaisessa (EU:n, Naton ja Yhdysvaltojen) uhka-ajattelussa painuneet taka-alalle. Turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ohjaavat terrorismin, merirosvouden ja joukkotuhoaseiden leviämisen kaltaiset uhkakuvat. Nämä ovat uhkakuvia, joihin pyritään vastaamaan uhkien lähteillä – usein toisella puolella maapalloa ja ammattimaisten asevoimien keinoin. Suomi on tässä kehityksessä vahvasti mukana. Jaamme länsimaiset uhkakuvat ja haluamme olla mukana torjumassa niitä yhtenäisessä rintamassa kansainvälisellä kriisinhallinnalla.
Yhteiskunnan toimivuutta ja sisäistä turvallisuutta heikentävät uhkat ovat nousseet 2000-luvun alussa yhä vahvemmin tietoisuuteemme. Samalla muun muassa teknologiakehityksen myötä suomalaisesta yhteiskunnasta on tullut aiempaa haavoittuvampi. Lämmön tai sähkönjakelun katkeaminen, tietoverkkohäiriöt tai vakava ympäristöonnettomuus ovat uhkia, jotka ovat sekä suhteellisen todennäköisiä että vaikutuksiltaan vakavia. Niiden torjunnassa tarvitaan saumatonta viranomaisyhteistyötä.
Puolustuspolitiikan lähiajan kriittisin kysymys on: miten rajalliset puolustuspoliittiset resurssit tulisi kohdentaa? Siis minkä uhkakuvien torjuntaan tulisi panostaa?
Uskottavaa sotilaallista maanpuolustuskykyä on jatkossa yhä vaikeampi pitää itsenäisesti yllä. Kallistuva aseteknologia ja puolustusbudjetin nykyinen taso johtavat vääjäämättä siihen, että ilman selkeää lisäpanostusta joudutaan lähivuosina leikkaamaan todella rankasti puolustusvoimien ykköstehtävän mukaisia toimintoja. Käytännössä tämä merkitsee muun muassa usean varuskunnan lakkauttamista. Yleisestä asevelvollisuudestakin voidaan edelleen puhua, vaikka palveluksen suorittaisi jatkossa vain esimerkiksi 50 prosenttia ikäluokasta.
Samanaikaisesti suomalaisessa yhteiskunnassa on hiljalleen voimistumassa sotilaallisten uhkakuvien ajanmukaisuuden kyseenalaistaminen. Perusteluita sotilaallisille uhkakuville ja niiden ohjaamille puolustuspoliittisille ratkaisuille sekä resursseille vaaditaan aiempaa äänekkäämmin. Se on hyvä, sillä puolustuspolitiikasta pitääkin keskustella avoimesti.
Vaikka sotilaallisen puolustuksen ensisijaisuudesta puolustusvoimien tehtävänä ei vielä liene suurta erimielisyyttä, on tietynlainen kehityssuunta kuitenkin havaittavissa. Puolustusvoimat joutuu jatkossa hakemaan oikeutusta toiminnoilleen, jopa olemassaololleen, yhä vahvemmin kahdesta muusta tehtävästään.
Myös vaatimukset kriisinhallintatoiminnan läpinäkyvyydestä ovat lisääntyneet. Moni suomalainen on aiheellisesti alkanut esimerkiksi kysymään, että miksi lähetämme joukkoja ja kohdennamme kehitysapua Afganistaniin? Siis, miksi Afganistan on tärkeä Suomelle? Vastauksia on usein ollut vaikea saada virallisilta tahoilta. Kyse on kuitenkin puolustuspoliittisen tehtäväkentän kansainvälisestä ulottuvuudesta, jonka voi olettaa entisestään vahvistuvan lähitulevaisuudessa. Seuraamme muiden länsimaiden viitoittamaa tietä, ja tältä tieltä Suomen on vaikea poiketa.
Arjen ja yhteiskunnan turvallisuus on tänä päivänä yhä vahvemmin osana turvallisuusajatteluamme. Nämä uhkakuvat ovat konkreettisia ja vaikutuksiltaan usein suoraan meidän jokaisen elämään vaikuttavia. Uhkakuvien hallinnassa tarvitaan hallinnonalojen ja viranomaisrajojen ylittävää yhteistyötä, jossa puolustusvoimillakin on henkilöstönsä, osaamisensa ja kalustonsa kautta mahdollisuus olla vahvasti mukana. Se on myös yhteiskunnan resurssien hyötykäyttöä.
Entistä haasteellisemmaksi puolustuspolitiikkamme kehittämisen tekee ristiriitainen turvallisuusympäristömme. Venäjä korostaa uudessa sotilasopissaan edelleen perinteisiä uhkakuvia ja niiden torjumiseen tarvittavaa massamaista asevoimien käyttöä. Nato on edelleen Venäjän ykkösuhka ja asevoimien tulee tähän uhkaan varautua. Viime vuosina järjestetyt sotaharjoitukset kertovat samaa sanomaa.
Natossa maailma ja uhkakuvat nähdään hyvin toisenlaisina. Pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen on useasti painottanut, että Venäjän tulisi lopettaa Naton murehtiminen, ja ettei Nato tule millään tavoin uhkaamaan Venäjää. Rasmussenin visiossa Natosta tehdään globaalien turvallisuusasioiden palvelukeskus, ja toiminta keskittyy kriisinhallintaan maailman epävakailla alueilla. Tarvitaan siis lisää kriisinhallintajoukkoja.
Suomen puolustusvoimien kehittämisen näkökulmasta Venäjän ja Naton esittämät sodankuvat ovat hyvin erilaiset. Niihin valmistautuminen yhdellä ja samalla joukolla on mahdotonta. On tehtävä valintoja – kumpaan sodankuvaan haluamme jatkossa panostaa? Samalla on myös huolehdittava sisäisen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden hoitamisesta.
Maamme seuraava hallitus, eduskunta ja muu poliittinen johto on mittavien puolustuspoliittisten ratkaisujen edessä. Mihin tehtäviin – ja uhkakuviin – haluamme rajallisia puolustuspoliittisia resurssejamme jatkossa kohdentaa? Emme voi olla vahvoja kaikessa. Pitää siis hyväksyä se tosiasia, että rahoitus- ja liittoutumispolitiikan pysyessä ennallaan, on kyettävä valitsemaan eri uhkakuviin panostamisen välillä. Samalla on muistettava, että se, miten yhteen tehtävään valmistaudutaan, vaikuttaa kahden muun tehtävän käytössä oleviin voimavaroihin.
On uskallettava tehtävä valintoja – ja perusteltava nämä valinnat avoimesti.
Julkaistu Aamulehdessä 15.6.2010
Jarno Limnéll (s. 1973) on koulutukseltaan upseeri ja valtiotieteiden maisteri. Hän väitteli viime syksynä sotatieteiden tohtoriksi aiheesta ”Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa”. Hän palveli pitkään Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksella, josta siirtyi tänä keväänä liike-elämän palvelukseen.