SaferGlobe Finland: Horisontin takana
IHMISKUNTA EI VOI JATKAA OLEMASSAOLOAAN REAALIPOLITIIKKA OHJENUORANAAN
Arno Gruen (6.8.2010)
Miten me voimme ymmärtää sodan ja rauhan, väkivallan ja väkivallattomuuden kysymyksiä, jos näkemyksiämme rajoittaa olettamus, että ihmisen evoluutio perustuu ainoastaan olemassa olon kamppailuun, kilpailuun ja toisten ihmisten kukistamiseen eikä empatiaan? Uskomme, että ajattelu on realistista, jos siitä on riisuttu pois empatia ja kyky tuntea yhteenkuuluvuutta toisten elävien olentojen kanssa. Siksi tunteista on tullut meille uhka ja ne on vaiennettava. Miten olemme ylipäätään päätyneet tähän tilanteeseen?
Ennen ja välittömästä jälkeen syntymämme, meidän aistimuksiamme sävyttää empatia, eivät kognitiiviset älylliset prosessit. Varhaiset empaattiset kokemuksemme ovat suoria ja välittömiä. Niitä eivät sävytä yhteiskunnan odotukset. Siitä syystä ne vastaavat todellisuutta. Kuitenkin heti ensi hetkistämme alkaen meille kerrotaan miten meidän tulisi nähdä maailma. Samalla meille viestitetään, ettei meidän omilla aistimuksillamme olekaan arvoa.
Meidän kulttuureitamme sävyttävät kilpailu ja turvattomuus, jotka vaikeuttavat itseluottamuksen syntyä. Itseluottamus on riippuvainen omanarvontunnosta, joka voi kehittyä vain, jos ihminen oppii hyväksymään ja jakamaan kärsimystä, kipua ja vastoinkäymisiä. Kulttuureissa, jotka sekoittavat voiman haavoittumattomuuteen, terveen itseluottamuksen kehittyminen on vaikeaa. Niissä ymmärretään kärsimys, kipu ja avuttomuus heikkouksina. Tällaisissa kulttuureissa vanhemmat tarvitsevat lapsiaan pitääkseen yllä omaa kuvitteellista arvoaan. He näkevät lapsensa ainoastaan välineinä, joiden avulla he saavuttavat ympäristönsä hyväksynnän roolissaan vanhempina sekä voivat ylläpitää itseään auktoriteettihahmona. Tällaiset vanhemmat eivät näe lapsiaan sellaisina kuin he aidosti ovat.
Alistuminen edellä kuvatulle voimaa esittävälle roolihahmolle vääristää todellisuutta. Siten ratkaisun löytäminen lapsuuden jälkeisiin ongelmiin kuten sodan ja rauhan kysymyksiin muuttuu mahdottomaksi, jos olemme pienestä pitäen oppineet hyväksymään voiman ja itseluottamuksen esittämisen todellisuutena. Ulkopoliittisen realismin mukainen toiminta ei kuitenkaan perustu todellisuuteen ollenkaan, vaan tarpeeseemme täyttää pelkojemme ja turvattomuudentunteidemme jättämä aukko voiman esittämisellä.
Seurauksena me opimme kohdistamaan tunteemme lähinnä vallan keräämiseen itsellemme tai itsemme samaistamiseen niihin, joilla on valtaa. Ulkopoliittinen realismi tarkoittaa ainoastaan turvallisuutta, joka kiinnittyy vallan välineisiin, valta-asemiin ja toimintaan, joka varmistaa vallan säilymisen. Jos tämä mekanismi lakkaa toimimasta, sota ja väkivalta ovat ainoat jäljelle jäävät vaihtoehdot.
Tuhansien vuosien aikana vallan ja vaurauden kerääminen ovat olleet meille ainoat hyväksytyt tosiasiat. Seurauksena todellisuudentajumme on niin vääristynyt, ettemme enää ymmärrä itseämme ihmisinä vaan abstrakteina olentoina, joille valta ja vauraus ovat oman olemassaolonsa symboleita.
Ihmisen evoluutio ei kuitenkaan ole ymmärrettävissä oikein, jos hyväksymme väitteen, jonka mukaan konflikti ja kilpailu ovat ihmisen evoluution taustalla vaikuttavat voimat. Peter Kropotkin toi tämän ajatuksen esille jo vuonna 1917. Äskettäin Kalifornian yliopiston antropologi Sarah Blaffer Hardy osoitti, että yhteistyö ja empatia ovat evoluutiomme kulmakiviä.
Niin sanottujen maailmanvaltojen nousun mukana syntyivät valloituksen ja alistamisen rakenteet. Ne aiheuttivat olosuhteita, joissa äidillinen huolenpito lapsista oli vaarassa. Tämän seurauksena ihmiset oppivat empatian sijaan kuuliaisuutta. Kuuliaisuudesta tuli väline, joilla ylivallan ja vaurauden kartuttamisen rakenteita pidettiin yllä. Sen avulla alistetuille tarjottiin henkistä pelastusta antamalla heille mahdollisuus samaistumiseen vallanpitäjien kanssa. Suomalainen psykoanalyytikko Martti Siirala on kutsunut tätä todellisuuden harhaiseksi omistamiseksi, jota luonnehtii sopeutunut yksilö ja sopeutuneisuuden osoittaminen kuuliaisuudella. Näin kuuliaisuudesta tuli kokonaisten yhteiskuntien ihanne. Sen seurauksena ihmisten sisin muuttui luontaisille taipumuksillemme vieraaksi. Tätä meidät itsestämme vieraannuttavaa ominaisuutta vastaan meidän tulee taistella.
Kilpailuun perustuvissa yhteiskunnissa vallitsee luonnostaan turvattomuus. Tällaisessa yhteiskunnassa vallitseva sisäinen ahdistus voimistuu sitten, kun yksilöiden huoli omasta olemassaolostaan nousee pinnalle – esimerkiksi työttömyyden, statuksen menetyksen ja henkilökohtaisen tärkeyden laskun vuoksi. Taloudelliset nousukaudet pitävät tämän ahdistuksen hallinnassa. Tällöin kulutusyhteiskunta pystyy tarjoamaan omaisuutta haaliville ihmisille hyvinvoinnin tunteen ja sitä kautta identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Heti kun omistaminen ja kuluttaminen muuttuvat uhanalaisiksi, vääristynyt identiteetti romahtaa ja ahdistus nousee pintaan.
Jäljelle jää viha ja tarve löytää vihollisia, joihin vihan voi kohdistaa. Jos demokraattiset hallitukset eivät onnistu menestyksekkäästi torjumaan vihan taustalla olevaa epätasa-arvoisuutta, viha purkautuu lopulta enenevissä määrin väkivaltana. Tämä avaa poliittisille johtajille mahdollisuuden rakentaa legitimoituja vihollisia, edistää vihan avulla omia tarkoitusperiään sekä kerätä valtaa itselleen.
Etsiessämme vihollista vapauttaaksemme itsemme vihasta me löydämme vieraan, Toisen, joka muistuttaa meitä siitä henkilöstä, jonka meidän ei sallita olla. Kun rankaisemme Toista, voimme pitää päämme korkealla. Samalla karkotamme itsetietoisuudestamme ahdistuksemme ja pelkomme. Johtajat, jotka suuruudenhulluudessaan kiihottavat sotaan ja valloitukseen, saavuttavat menestystä, sillä yhteiskuntamme tuottavat ihmisiä, jotka sallivat orjuuttamisensa, jotta voisivat välttää johtajiensa levittämää pelkoa.
Jos lapset samaistuvat vanhempiensa voimaa esittävään roolihahmoon ja pitävät sitä ainoana todellisuutena, he tekevät myös aikuisina niin. He toivovat, että erityisen vakuuttavat voimaa esittävät, päättäväiset ja itsevarmat auktoriteettihahmot vapauttavat heidät heidän syvimmistä peloistaan. Tämä prosessi on uhka demokraattiselle yhteiskunnalle.
Tämän takia meidän on pidettävä interaktiota äidin ja lapsen välillä ihmisen evoluution tärkeimpänä tekijänä ja tehtävä kaikkemme tukeaksemme tämän yhdyssiteen muodostumista ja sen tärkeää roolia ihmisen tietoisuuden kehittymisessä. Lainatakseni antropologi Ashley Montagua: ”Jos me […] määrittelemme rakkauden välittävänä käytöksenä, joka tuottaa etua selviytymiselle, silloin rakkaus on evoluutiomme ratkaiseva aspekti”. Empatia ja yhteistyö – eivät itsekkyys ja tuotto – johtavat meidät kohti humaanimpaa sivilisaatiota kuin nykyisin.
Arno Gruen (s. 1923) on sveitsiläis-amerikkalainen psykoanalyytikko. Hän syntyi Berliinissä ja pakeni vanhempiensa kanssa juutalaisvainoja vuonna 1936. Gruen opiskeli psykologiksi New Yorkin yliopistossa ja toimi muun muassa seitsemän vuotta psykologian professorina Rutgersin yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän on tutkinut tekijöitä, jotka johtavat ihmisen väkivaltaisuuteen ja haastanut Freudin käsityksen ihmisen luontaisesta väkivaltaisuudesta. Gruenin tekstejä on käännetty yli kymmenelle kielelle. Niistä on suomennettu hänen tunnetuin teoksensa Itseään pettävä ihminen (Otava, 1988) ja Tahdon maailman ilman sotaa (Like, 2008). Gruenille myönnettiin elämäntyöstään arvostettu saksalainen Geschwister-Scholl-Preis – kirjallisuuspalkinto vuonna 2001.
SaferGlobe Finland: Beoynd Horizon
WE CANNOT SURVIVE WITH REAL-POLITIK
Arno Gruen (6.8.2010)
How can we clarify the issues surrounding war and peace, violence and nonviolence, when our view is obscured by the assumption that human evolution advanced solely by means of struggle and competition that the survival of one species depends on the defeat of another one? We believe in our rational point of view because we are able to push aside our feelings, which we consider to be irrational. Feelings have become a threat for us and must be repressed; therefore, we judge a way of thinking to be realistic if it has been freed of empathy and the capability to share pain, to understand suffering, and to feel a connection with all forms of life. How did this come about?
What is reality if we are constrained from birth to see the world not as we experience it ourselves but as others tell us it is? Before and directly after birth our perceptions are shaped by empathy, not by cognitive intellectual processes. Our early empathic perceptions are direct and immediate, uninfluenced by society’s expectations, and for that reason are true to reality. But from the very first day of life, the way we ought to see the world is communicated to us by others, along with the message that our own perceptions have no validity.
We live in cultures that are characterized by competition and insecurity and that make it difficult for people to develop the self-esteem that comes from a sense of one’s inner worth, which can evolve only if people learn to accept and share their suffering, pain, and adversity. In cultures that mistake strength for invulnerability, this kind of development is hardly possible because suffering, pain, and helplessness are stigmatized as weakness. In a culture in which one is constantly faced with the threat of failure, children are needed to enable their parents to maintain a fictitious sense of worth, with the result that parents do not see their children as they are but only in relation to themselves. In spite of their love and hopes for their children, they do not see what their children are really like but view them only in terms of providing approbation of the parental role. The child becomes the means to the end of sustaining the pose of mother and father as authority figures that are decisive and assured in their relationship with their child.
But submission to the pose, distorts reality, and thus a rational solution later in life to crucial problems such as the question of war and peace is made impossible, for if we have learned from an early age to experience the pose of strength and self-assurance as reality, then “realistic” behavior is not based on reality at all but on our need to cling to this pose as a remedy for our fears and insecurity.
As a consequence we learn to focus our feelings either on acquiring power ourselves or on identifying with those who have power. As a result, realism then means merely security attained by means of power, positions of power, and actions that assure them. If this mechanism no longer works, war and violence are the only remaining solutions to problems.
Thus, over millennial conflict, war, competition, and the accumulation of property and riches were the only valid “realities” of our world, and belief in heroism and the myths surrounding it predominated. Reality is so transformed as a result that we often no longer recognize ourselves as human beings but merely as abstractions that have internalized these myths as symbols of their own being.
Human evolution cannot be correctly understood if we take it for granted that conflict and competition are the forces behind human development. Peter Kropotkin already pointed this out in 1917. Recently Sarah Blaffer Hrdy, anthropologist at the University of California, has, among many others, demonstrated that cooperation and empathy are the determining factors in our evolution.
With the rise of the so-called great civilizations, structures of conquest and subjugation of the defeated peoples developed. These led to conditions that generally have a disturbing influence on patterns of maternal care-giving and thus bring about the separation of growing humans from their potential for empathy, initiating a form of development that emphasized obedience. Obedience became the instrument by which the developing structures of domination and accumulated wealth assured their position by making identification with those in power the psychic “salvation” from the suffering and powerlessness of the oppressed. This identification, which leads to what the Finnish psychoanalyst Martti Siirala described as the “delusional possession of reality,” characterizes the “adapted” individual and shows how adaptation often expresses obedience. Obedience to authority thus became the ideal for entire societies. As a result, peoples’ innermost nature turns into something strange and foreign. And it is this alienated part of one’s self that must be fought against from now on.
The accompanying anxieties grow stronger in times of existential stress - caused, for example, by unemployment, loss of status and personal importance, insecurity inherent in a society based on competition that humiliates and isolates people. These ever-present anxieties are held in check in economic good times owing to the fact that people feel secure in their identity, thanks to all the possibilities offered by a consumer society. Possessing things gives them a sense of well-being and thus a kind of identity and the feeling of belonging. But as soon as possessions and consumption are threatened, this false identity breaks down and the ever-menacing anxieties again come to the fore.
What remains are hatred and the need to find enemies against whom the hatred can be directed. This process was advanced by the victory of the capitalist system over the communist one, a victory that unfortunately rejected the ideas of equality and fairness and destroyed these concepts as a political possibility. During the Cold War economic megalomania and the irresponsibility inherent in an exaggerated profit motive were reined in, but at present a financial elite with an overweening sense of its own importance has created a worldwide situation in which the gap between rich and poor grows greater by the day.
If democratic governments do not succeed in dealing successfully with the dangerous situation created by this inequality, the ever-present hatred will increasingly express itself as violence. And those who hate themselves the most but are not permitted to recognize their oppressors will seek solutions that are far removed from reality. This opens the way for political leaders who conjure up images of an enemy that give legitimacy to this hatred and who take advantage of it for their own purposes of amassing power.
The enemy we are looking for in order to free ourselves of our hatred we find in the stranger, the Other, who reminds us of the self we were not allowed to be. By punishing him we can hold our head high, at the same time banning anxiety and fear from our consciousness. And the leaders, who in their megalomania incite war and conquest, achieve success because our societies produce people who allow them to be enslaved in order to escape their terror.
The identification with the parents’ self image, that is their pose, becomes the sole reality. This process harbors a threat to a democratic society: If children have internalized the pose as reality, then as adults they will regard this pose as the sole valid reality. They will hope for release from their deeply concealed fears, by authority figures who display in an especially convincing way the pose of strength, decisiveness, self-confidence, and assurance.
What can save us from the plight created by alienation from our own feelings? “Paradoxically,” writes His Holiness the Dalai Lama, “we can help ourselves only if we help the Other.” And: “It is the cultivation of love and compassion, our ability to enter into and to share another’s suffering, that are the preconditions for the continued survival of our species.”
This is why we must ascribe crucial significance to the living interaction between mother and child as a major factor in human evolution and do everything possible to support this process of bonding in its essential role in the development of human consciousness. To quote the anthropologist Ashley Montagu: “If we . . . define love as caring behavior that confers survival benefits, then love is a decisive aspect of our evolution.” It is empathy and cooperation - not profit, selfishness, and the drive for ever more bigness - that will lead us toward a more humane civilization than our present one.
The text is summary of speech Dr. Gruen in distribution of Loviisa Peace Prize 2010. The full speech can be read from Loviisa Peace Forum webpage.
Arno Gruen (born 1923) is a Swiss-american psychologist and psychoanalyst. He argues against Freud and the question of natural born violence of humans. He has studied how the collective illusion in individuals can lead to blind obedience, cruelty and hate. Gruen was born in Berlin and emigrated in 1936 with his parents to the United States. Studied psychology in New York was also professorship of psychology at Rutgers University in New Jersey. Now he lives in Zurich, where he still practices psychotherapy and psychoanalysis. He has written extensively about the struggle to maintain self and empathy in a civilization out to undo both. Two of his books on this issue have appeared in English: The Betrayal of the Self (Grove, 1988) and The Insanity of Normality: Realism as Sickness (Grove, 1992). In the autumn of 2001 he was honored for his book Der Fremde in uns (The Stranger Within Us)with the Geschwister-Scholl price. He was honored by Loviisa Peace Prize 2010.