Ari Kerkkänen
SaferGlobe Finland
8.8.2011
SYYRIA SEISOO VEDENJAKAJALLA
Syyrialla meni hyvin vielä vuoden 2011 alussa. Ulkomaiset investoinnit olivat kasvamassa, Damaskoksen jo osittain restauroitu vanha kaupunki veti turisteja puoleensa, Libanonista vetäytymisestä syntynyt arvovaltatappio oli onnistuttu kääntämään diplomaattiseksi voitoksi kohentamalla suhteita Saudi-Arabian kanssa ja lämmittämällä uudestaan suhteita Libanoniin. Suhteet Turkin kanssa olivat ehkä läheisemmät kuin koskaan naapurimaiden historian aikana. Ongelmiakin toki oli. Köyhyys ja työttömyys koettelivat, kuivuus oli ajanut maanviljelijäväestöä sisäiseen siirtolaisuuteen ja Irakista tulleet lähes miljoona pakolaista rasittivat valtiota.
Syyrian huolellisesti vaalima vakaus näytti olevan varsin tukevalla pohjalla. Muslimiveljeskunnan aiheuttama vakava uhka hallintoa vastaan oli kukistettu verisesti vuonna 1982. Kansallista yhtenäisyyttä korostettiin ulkoisilla uhkakuvilla ja Israelin vastaisella vastarinnalla. Ne olivat perustelu vuodesta 1963 asti voimassa olleelle poikkeustilalaille.
Ulkoisten uhkatekijöiden päivittäisen korostamisen lisäksi uskollisuutta hallintoa kohtaan ohjataan syvään juurrutetulla pelolla. Syyrialaiset tietävät olevansa jatkuvan tarkkailun ja raportoinnin kohteena. Poliittiset vangitsemiset ovat yksi keino ylläpitää pelkoa ja estää oppositiovoimien järjestyminen. Suurin uhka on itsenäisyyden alusta alkaen ollut sisäinen ja uskonnollisesti sekä kielellisesti eri heimokuntiin hajautuneessa kansakunnassa se on ollut aiheellinen. Itsenäisyyden ensimmäisellä vuosikymmenellä useat sotilasvallankaappaukset olivat ravisuttaneet valtiota.
Baath-puolueelle ja sen johtamalle liittoutumalle on näennäisestä monipuoluejärjestelmästä huolimatta perustuslailla varmistettu monopoliasema parlamentissa. Turvallisuusviranomaisten tai sotilaiden uhka omaa hallintoa vastaan on eliminoitu hajauttamalla tiedusteluviranomaiset useiksi erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka sekä kilpailevat keskenään että tarkkailevat toisiaan.
Presidentti Bashar al-Assad ei osannut arvata sen ketjureaktion seurauksia, jotka tunisialainen nöyryytetty hedelmäkauppias sai polttoitsemurhallaan aikaan. Vielä tammikuun viimeisinä päivinä Assad arvioi Wall Street Journal-lehden haastattelussa, etteivät Tunisian ja Egyptin kaltaiset muutokset tule koskettamaan Syyriaa.
Arviosta meni vain reilut 100 päivää ja Syyria oli historiallisessa käännekohdassa. Alle puolessa vuodessa ulkoisesti ja sisäisesti vakaalta näyttäneessä valtiossa syntyi tilanne, jossa kansainvälinen media ja Lähi-idän tutkijat pohtivat suoranaisen sisällissodan mahdollisuutta. Mielenosoittajien ja turvallisuusviranomaisten välisissä yhteenotoissa on nyt kuollut noin 1500 syyrialaista ja viranomaisten antamien tietojen mukaan yli 200 turvallisuusjoukkojen jäsentä.
Syyrian mielenosoitukset alkoivat graffiteista. Joukko teini-ikäisiä maalasi kriittisiä kannanottoja pienen Deraan kaupungin seinille lähellä Jordanian rajaa. Viranomaiset pidättivät nuoret. Kaupunkilaiset suuttuivat, mutta ei edes nuorten vapauttaminen muutamaa päivää myöhemmin kyennyt enää estämään mielenosoituksia ja niiden leviämistä eri kaupunkeihin. Ensimmäinen ja ratkaiseva askel Syyrian kansalaisia kahlinneen pelon murtamiseksi oli otettu.
Mielenosoittajien avainvaatimukset hallinnolle olivat korruption lopettaminen ja vuodesta 1963 asti voimassa olleen poikkeustilalain poistaminen. Hallinnon syrjäyttämistä ei vaadittu, mutta sen sijaan vaadittiin tilille maan talouselämää otteessaan pitänyttä presidentin serkkua, liikemies Rami Makhloufia.
Ensimmäisessä julkisessa puheessaan presidentti Assad syytti voimakkaasti Syyrian joutuneen ulkopuolisen salajuonittelun uhriksi. Vastineena mielenosoittajien vaatimuksiin presidentti lupasi käynnistää joukon uudistuksia, joihin kuuluisi poikkeustilalain lakkauttaminen harkitseminen. Puhe kaikui kuuroille korville, eivätkä samaan aikaan organisoidut jättimäiset hallintoa puolustavat mielenosoitukset lopettaneet viikonloppuihin ajoittuvia mielenosoituksia. Syypäiksi ongelmiin löydettiin myös maassa operoivat aseelliset terroristiryhmät. Pienen viivyttelyn jälkeen hallinto valitsi, valitettavasti mutta ei yllättävästi, mielenosoitusten tukahduttamisesta voimatoimin. Deraassa toteutettiin ensimmäinen laajamittainen presidentin veljen Maher al-Assadin johtamien erikoisjoukkojen operaatio.
Ensimmäisten viikkojen kuluessa syntyi keppi ja porkkana-malli, jolla pyrittiin lopettamaan mielenosoitukset. Porkkanana käytettiin lupauksia uudistuksista. Keppiä annettiin samanaikaisesti säälittä. Tarkka-ampujat ampuivat mielivaltaisesti mielenosoittajia ja pidätykset jatkuivat.
Deraan jälkeen suuremmat armeijan operaatiot jatkuivat Libanonin rajan läheisyydessä Tal Kalakhissa ja myöhemmin Aleppon läheisyydessä ja Turkin rajan tuntumassa olevassa Jisr al-Shughourin kaupungissa, jossa hallinto väitti yli 100 poliisin joutuneen kapinallisten surmaamiksi.
Sen jälkeen tapahtumien polttopiste siirtyi neljänneksi suurimpaan kaupunkiin Hamaan. Vuoden 1982 tapahtumien jättämät arvet eivät ole hävinneet. Tästä syystä siitä voi muodostua ratkaiseva kaupunki sen suhteen, mihin lähitulevaisuuden kehitys johtaa. Satoja tuhansia mielenosoittajia kaduille keränneet mielenosoitukset saattavat nostaa mielenosoittajien määrän sen kriittisen pisteen yläpuolelle, joka ei ole enää hallinnon turvallisuuskoneiston hallittavissa.
Syyrian mielenosoituksia leimaa oppositiotoiminnan hajanaisuus. Yhtenäistä oppositiota ei ollut eikä mielenosoituksilla ole mitään ideologista tai uskonnollista (islamistista) jalanjälkeä. Valtaosa mielenosoittajista kuuluu Syyrian sunnienemmistöön, joka vuosikymmeniä on viljellyt peitetysti tyytymättömyyttä alawiitteihin kuuluvan Assadin johtamaa hallintoa ja vähemmistön etuoikeuksia vastaan. Opposition ensimmäinen kokoontuminen oli toukokuussa Turkissa ja seuraava kesäkuun loppupuolella Damaskoksessa. Niissä sovittiin perusvaatimuksista Syyrian tulevaisuuden suhteen, mutta viesti kokouksista kertoi opposition muodostuvan edelleen erillisistä ja erilaisista hajanaisista ryhmittymistä. Kesäkuun lopulla julkistettiin yhden oppositiokomitean tiekartta Syyrialle, joka toteutuessaan mahdollistaisi vielä presidentin vallassa pysymisen.
Syyrian hallinto on arvioinut, että voimatoimia käyttämällä mielenosoitukset voidaan pitää aisoissa eivätkä ne aiheuta välitöntä uhkaa hallinnon syrjäyttämiseksi. Yhdysvaltain ja EU:n asettamien pakotteiden ei ole myöskään katsottu aiheuttavan niin suurta uhkaa, että se loisi välittämän tarpeen voimapolitiikan muuttamiseksi. Libyan pitkittyneen intervention jälkeen ja YK:n turvallisuusneuvoston erimielisyyksien johdosta Syyrian hallinto pystyy olemaan varma, että ulkopuolista sotilaallista puuttumista ei nähdä.
Syyrian hallinnon johtopäätökset ovat väliaikaisesti olleet paikkansa pitäviä. Tilanne pysyy voimatoimin toistaiseksi hallinnassa, toisaalta niillä ei saada mielenosoituksia loppumaan. Hallinto pystyy pitkittämään tilannetta niin kauan, kun mielenosoituksista puuttuu se kriittinen väestömassa, joka nähtiin Egyptissä. Syyriassa mielenosoituksiin osallistuneiden määrä on ollut korkeintaan viisi prosenttia väestöstä. Tilanne on nyt muuttumassa, jos tulevina viikonloppuina Hamassa nähdyn suuruisetn laajuiset mielenosoitukset jatkuvat ja leviävät yhtä laajoina Aleppoon ja Damaskokseen. Mielenosoitusten hallinta useissa kaupungeissa samanaikaisesti käy mahdottomaksi.
Toistaiseksi ehkä vakavin haaste Syyrian hallinnolle tuli Jisr al-Shughourin kaupungista. Pohjoisessa mielenosoitukset muuttuivat aseelliseksi kapinaksi, jonka tavoitteena oli kapinallisten hallitseman maa-alueen luominen Turkin rajalla. Hallinto kukisti syntyneen tilanteen muutamassa päivässä poikkeuksellisen rajusti. Sen seurauksena noin 10 000 asukasta pakeni Turkkiin.
Hallinnon valitsemalla voimapolitiikalla ei ole jatkuvuutta. Mielenosoitusten huomattava laajeneminen, jatkuva väkivallan käyttö ja mahdollinen alawiittien keskinäinen hajaantuminen tietävät loppua nykyiselle hallinnolle. Täyttä varmuutta ei ole myöskään turvallisuusviranomaisten ja armeijan yhtenäisyydestä mielenosoitusten laajetessa. Syyriassa on kokemusta useista sotilasvallankaappauksista 50-luvulta, eikä tämä mahdollisuus ole enää poissuljettu nykyisessäkään tilanteessa.
Paluuta entisenlaiseen Syyriaan ei ole. Verta on vuotanut liikaa, välttämättömät uudistusvaatimukset ja niiden tarpeellisuus on tunnustettu, kansalaisia kurimuksessa pitänyt pelko on osittain murrettu. Umpikujaan ajautunut tilanne voi jatkua vielä kuukausia mutta ei vuosia.
Suurin pelko on maan ajautuminen kaaokseen ja veriseen sisällissotaan. Se on vääjäämättä edessä, jos hallinto ja mielenosoittajat (tai heidän joukossaan olevat aseistautuneet kapinalliset) eivät lopeta väkivaltaan turvautumista. Suunnan muuttamiseksi on myös vapautettava pidätetyt ja laadittava selvä ja toteuttamiskelpoinen tiekartta perustuslain uudistamisesta, puoluerekisteröinnistä sekä mediavapaudesta ennen uusia parlamenttivaaleja. Tämän lisäksi on käynnistettävä avoin keskustelu alawiittien, kristittyjen ja enemmistönä olevien sunnimuslimien kanssa tulevaisuuden hallintomallista Syyriassa.
Ari Kerkkänen toimii Suomen Lähi-idän instituutin johtajana Damaskoksessa ja SaferGlobe Finlandin Tieteellisen johtokunnan jäsenenä. Artikkelin lyhyempi versio on julkaistu Aamulehdessä ja Savon Sanomissa (8.8.2011)